Muka­na iko­ni­sen Pää­pos­ti­ta­lon mit­ta­vas­sa remon­tis­sa

”Mitään ei ole näy­tä tapah­tu­neen, se on onnis­tu­neen remon­tin tavoi­te”, tote­aa Heik­ki Pie­ti­läi­nen, Idea­Struc­tu­ran yksi ark­ki­teh­deis­ta, joka toi­mii Pää­pos­ti­ta­lon ulko­vai­pan perus­kor­jaus­hank­keen ark­ki­teh­ti­nä ja pää­suun­nit­te­li­ja­na. Läh­dem­me nyt Hei­kin muka­na pie­nel­le aika­mat­kal­le Pää­pos­ti­ta­loon.

Haa­ve uudes­ta pos­ti­ta­los­ta Hel­sin­gis­sä syn­tyi 1900-luvun alku­vuo­si­na, kos­ka pos­ti­toi­min­not oli­vat tuol­loin hajal­laan ympä­ri pää­kau­pun­kiam­me. Lisä­pai­net­ta uusien toi­mi­ti­lo­jen raken­ta­mi­sel­le syn­nyt­ti myös pos­ti- ja len­nä­tin­lai­tok­sen yhdis­ty­mi­nen lähes sata vuot­ta sit­ten. Pää­pos­ti­ta­lon pai­kak­si kaa­vail­tiin aluk­si nykyis­tä Lasi­pa­lat­sin tont­tia. Edus­kun­ta hyväk­syi kui­ten­kin v. 1934 sen nykyi­sen ton­tin raken­nus­pai­kak­si Rau­ta­tie­a­se­man lähei­sen sijain­nin takia; rau­ta­tei­den roo­li­han oli suu­ri pos­tin kul­jet­ta­mi­ses­sa sata vuot­ta sit­ten.

Mik­si me olem­me tääl­lä nyt?

”Meil­lä oli hank­keen alku­tai­pa­leel­la koko työ­maa­po­ru­kal­le jär­jes­tet­ty tilai­suus, jos­sa minul­la oli puheen­vuo­ro. Mik­si me olem­me tääl­lä nyt ‑kysy­mys on niin kes­kei­nen, että esi­tin sen tuos­sa tapah­tu­mas­sa. Vas­tauk­set kysy­myk­see­ni löy­ty­vät hel­pos­ti, kun siir­tyy ajas­sa liki sata vuot­ta taak­se­päin. Pos­ti­ta­lo on aikan­sa koe­ra­ken­ta­mi­sen lap­si, eikä teh­dyt rat­kai­sut ole tämän päi­vän tie­tä­myk­sen mukaan toi­mi­via, mut­ta jot­ta raken­nus pysyi­si kun­nos­sa jat­kos­sa­kin, mei­dän on pak­ko teh­dä siel­lä suo­je­lus­ta­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta myös muu­tok­sia — pelk­kä kor­jaa­mi­nen ei siis rii­tä. Emme saa tie­ten­kään uusia mitään ilman poik­keus­lu­paa: saam­me kor­ja­ta vain ole­vaa, pur­ka­mi­nen ja uusi­mi­nen ovat luvan­va­rais­ta toi­min­taa”, Heik­ki ker­too.

Mil­joo­nia tii­lis­ki­viä ja kiloa rau­taa

Vai­he­rik­kaa­seen ark­ki­teh­tuu­ri­kil­pai­luun saa­tiin vuon­na 1934 15 ehdo­tus­ta: suun­nit­te­lu­teh­tä­vä oli haas­ta­va laa­juu­ten­sa ja pos­tin käsit­te­lyyn tar­vit­ta­vien pal­jon tilaa vie­vien koneel­lis­ten lait­tei­den takia, eikä kil­pai­lu­lau­ta­kun­ta löy­tä­nyt täy­sin tyy­dyt­tä­vää ehdo­tus­ta ja niin­pä ensim­mäis­tä pal­kin­toa ei jaet­tu lain­kaan. Lau­ta­kun­ta pää­tyi anta­maan yhden toi­sen pal­kin­non ja kak­si kol­mat­ta pal­kin­toa. Toi­sen pal­kin­non sai­vat vas­ta­val­mis­tu­neet ark­ki­teh­dit, Jor­ma Jär­vi ja Erik Lindroos.

Jär­ven ja Lindroo­sin suun­ni­tel­ma ase­tet­tiin raken­nus­toi­mi­lau­ta­kun­nan jär­jes­tä­mäs­sä jat­ko­kil­pai­lus­sa raken­nus­työn poh­jak­si, ja samai­sen lau­ta­kun­nan toi­vees­ta nuo­rien ark­ki­teh­tien tuek­si hank­kee­seen halut­tiin vie­lä koke­nut ark­ki­teh­ti Kaar­lo Borg.

Pää­pos­ti­ta­lon raken­nus­työt aloi­tet­tiin tal­vel­la 1935–1936. Maa­poh­jaa piti vah­vis­taa paa­lut­ta­mal­la, raken­ta­mi­seen käy­tet­tiin sata kilo­met­riä puu­paa­lu­ja: kiin­teä maa­poh­ja tavoi­tet­tiin 16 met­rin syvyy­des­sä. Työ­maal­la on täy­ty­nyt riit­tää vils­ket­tä, kun par­haim­mil­laan neli­sen sataa mies­tä raken­si taloa ja noin 80 kuor­ma-autoa toi työ­maal­le tava­raa.

Rau­ta­be­to­ni­run­ko­työt aloi­tet­tiin kesäl­lä 1936. Raken­nus­työs­sä käy­tet­tiin kak­si ja puo­li mil­joo­naa tii­lis­ki­veä, 20 000 kuu­tio­met­riä beto­nia ja kak­si mil­joo­naa kiloa rau­taa. Raken­ta­mi­ses­sa kokeil­tiin myös uusia mate­ri­aa­le­ja. Esi­mer­kik­si jul­ki­si­vuklink­ke­rit ja lat­tiaklink­ke­rit oli­vat mate­ri­aa­le­ja, joi­den käy­tös­tä ei juu­ri ollut aikai­sem­paa tai pit­kä­ai­kais­ta koke­mus­ta Suo­mes­sa vas­taa­vas­sa käy­tös­sä.

Hei­kil­le tut­tu raken­nus

Val­ta­va 144 500-kuu­tioi­nen raken­nus vihit­tiin käyt­töön mar­ras­kuus­sa vuon­na 1938. Mat­kan var­rel­le on mah­tu­nut usei­ta kor­jauk­sia, mikä ei ole tie­ten­kään ihme, kun puhu­taan san­gen van­has­ta raken­nuk­ses­ta.

Pää­pos­ti­ta­lo on Hei­kil­le entuu­des­taan tut­tu, hän kun on ennät­tä­nyt olla myös vuon­na 2009 teh­dyis­sä kor­jauk­sis­sa muka­na. ”Toi­min nyt kevääl­lä 2024 alka­neen perus­kor­jaus­hank­keen pää­suun­nit­te­li­ja­na ja vas­taan ulko­vai­pan, jul­ki­si­vu­jen ja ikku­noi­den ark­ki­teh­ti­suun­nit­te­lus­ta. Ras­kas, toki ymmär­ret­tä­vä, suo­je­lus­ta­tus saat­taa näyt­täy­tyä ulko­puo­li­sen sil­miin haas­ta­val­ta lupa­vii­da­kol­ta. Olen hake­nut aivan ensim­mäi­se­nä poik­keus­lu­van, joka toi­mii ns. poh­ja­lu­pa­na kai­kil­le muil­le hake­mil­le­ni luvil­le”, hyvän­tuu­li­nen Heik­ki nau­raa esi­tel­les­sään teke­mään­sä hank­keen Excel-lupa­ha­ke­mus­tau­luk­ko­aan.

Ikku­na­höy­lien terät Ita­lias­ta

Pää­pos­ti­ta­lo ei tai­da olla ikku­nan­pe­si­jän unel­ma! Ikku­noi­ta on nimit­täin 1200, jois­ta nyt meneil­lään ole­vas­sa kor­jauk­ses­sa uusi­taan noin 400. ”Van­ha talo on teh­ty käsi­työ­nä ja se näkyy kon­kreet­ti­ses­ti esi­mer­kik­si ikku­noi­den lin­jois­sa, jois­sa on pien­tä heit­toa, ja ikku­nat­kaan eivät ole suin­kaan stan­dar­di­ko­koi­sia, mut­ta onnek­si niis­sä on kui­ten­kin aika pal­jon tois­toa­kin. Mitat­ta­vaa on riit­tä­nyt niin ikku­noi­ta val­mis­ta­vien yri­tyk­sien puuse­pil­lä kuin minul­la­kin”, Heik­ki sanoo.

Luon­nol­li­ses­ti ikku­noi­den roo­li pos­ti­ta­lon jul­ki­si­vuis­sa on suu­ri: Heik­ki on piir­tä­nyt ison jou­kon eri­lai­sia ikku­na­de­tal­je­ja lupa­ha­ke­muk­sen liit­teek­si. ”Ensin pitää ottaa sel­vää, mitä van­hat ikku­nat ovat syö­neet, jot­ta voi­daan suun­ni­tel­la uusia ikku­noi­ta. Pro­fii­li­kam­pa on käte­vä työ­vä­li­ne ja olen­kin ”kam­man­nut” lukui­sia ikku­noi­ta, jot­ta suun­ni­tel­mat on yli­pään­sä ollut mah­dol­lis­ta laa­tia”, Heik­ki valot­taa ikku­na­työ­sar­kaan­sa.

Mas­sii­vi­ses­ta tam­mes­ta teh­tä­vät ikku­na­kar­mit on työs­tet­ty Ita­lias­ta asti han­ki­tuil­la höy­län­te­ril­lä. ”Kak­si 250-kilois­ta mal­li-ikku­naa asen­net­tiin pai­koil­leen tam­mi­kuus­sa lihas­voi­min, mut­ta var­si­nai­set ikku­noi­den asen­nus­työt teh­dään kone­voi­min imu­kup­pe­ja apu­na käyt­täen. Isoim­mat ikku­nat ovat kor­keu­del­taan neli­met­ri­siä ja levey­del­tään­kin kak­si­me­ri­siä. Olen miet­ti­nyt mones­ti sitä lihas­työ­voi­man mää­rää, mitä raken­ta­mis­vai­hees­sa on aikoi­naan tar­vit­tu ja jou­dut­tu käyt­tä­mään vaik­ka­pa juu­ri näi­den todel­la pai­na­vien ikku­noi­den asen­ta­mi­ses­sa”, Heik­ki poh­tii.

Pää­pos­ti­ta­lo on nyt­käh­tä­nyt 8 sent­tiä kal­lel­leen

Pos­ti­ta­loa on jou­dut­tu sanee­raa­maan kaut­ta sen kor­jaus­his­to­rian ajan pala palal­ta, kos­ka val­ta­van suu­reen raken­nuk­seen on mah­tu­nut ja mah­tuu nyt­kin vuo­kra­lai­sia pit­ki­ne vuo­kra­so­pi­muk­si­neen. ”Vuo­kra­so­pi­muk­sia ei voi­da tie­ten­kään irti­sa­noa, joten esi­mer­kik­si ilman­vaih­don pitää toi­mia koko työ­maa­vai­heen ajan moit­teet­ta, vaik­ka vesi­kat­toa uusit­tai­siin tai iv-kone­huo­nei­ta laa­jen­net­tai­siin. Olen pro­jek­tis­sa muka­na tii­viis­ti ja pää­suun­nit­te­li­ja­na saan vas­ta­ta kysy­myk­sis­tä visai­sim­piin”, ker­too Heik­ki, joka näyt­tää sel­väs­ti­kin naut­ti­van vas­tuul­li­ses­ta roo­lis­taan ja sii­tä, että hän saa olla muka­na rat­ko­mas­sa kink­ki­siä­kin rat­kai­su­ja.

Pie­nen lisä­ny­ans­sin jul­ki­si­vun ulko­näös­tä vas­tuus­sa ole­val­le Hei­kil­le tuo var­mas­ti myös se, että pos­ti­ta­lo on hie­man vino: vinou­ma ei ole kuin kah­dek­san sent­ti­met­riä, mut­ta jot­ta jul­ki­si­vun lop­pu­pää­kin tulee ole­maan lin­jas­sa jul­ki­si­vun alku­pään kans­sa, jou­tu­nee Heik­ki hie­ro­maan aivo­nys­ty­röi­tään tii­min­sä kans­sa jokusen tovin, jot­ta jul­ki­si­vun ele­men­toin­tia teh­täes­sä kenen­kään ei tar­vit­si­si jän­nit­tää, että jul­ki­si­vun lop­pu­ri­vis­sä­kin kaik­ki on hyvin.

Pos­ti­lei­mat­tu jul­ki­si­vu

”Jul­ki­si­vus­sa käy­tet­ty­jä Kupit­taan Saven pos­ti­lei­ma­ku­vio­pai­net­tu­ja klink­ke­rei­tä ei juu­ri­kaan pys­ty­tä irrot­ta­maan ehji­nä pois. Osa alku­pe­räi­sis­tä klink­ke­reis­tä on kiin­ni­tet­ty tii­li­run­koon erään­lai­sien ripo­jen avul­la: täl­lä kiin­ni­tys­me­ne­tel­mäl­lä on halut­tu var­mis­taa, että klink­ke­rit eivät irtoa sei­nis­tä. Uusiin klink­ke­rie­le­ment­tei­hin on haet­tu Kupit­taan saven klink­ke­rien väri­maa­il­ma polt­ta­mal­la klink­ke­ri­laat­to­ja nel­jäs­sä eri eräs­sä ja klink­ke­rei­hin on pai­net­tu pos­ti­lei­maa muis­tut­ta­va aal­to­ku­vio. Jul­ki­si­vue­le­ment­tien asen­nuk­set teh­dään osit­tain vaa­ka­suo­raan ja osit­tain kal­lis­taen, jol­la edel­lä mai­nit­tu talon kah­dek­san sen­tin pai­nu­ma pide­tään näpeis­sä”, Heik­ki ker­too.

Aja­tuk­set siir­ty­vät taas het­kek­si 1930-luvul­le ja Kupit­taan Saven val­ta­van suu­reen klink­ke­riu­rak­kaan, kun kuu­lee, että uusien klink­ke­rie­le­ment­tien val­mis­ta­mi­seen on tar­vit­tu Sak­sas­ta lai­va­las­til­li­sen ver­ran savea.

Lop­pu­tu­los: mitään ei ole tapah­tu­nut!

”Raken­nus on täyn­nä pelk­kää eri­tyis­piir­ret­tä, emme ole teke­mäs­sä tavan­omais­ta, ja juu­ri se on hom­man suo­la. Sää­suo­jan alla ede­tään hyvää vauh­tia ja remon­tin pitäi­si val­mis­tua kesä­kuus­sa 2025. Kun sää­suo­jat pois­te­taan, ohi­kul­ki­joi­den sil­min näyt­tää kuin mitään ei oli­si tapah­tu­nut”, Heik­ki nau­raa ker­toes­saan pää­suun­nit­te­li­jan tär­keim­mäs­tä tavoit­tees­taan.